Sairaalassa kerran luulin näkeväni herran,
pitkässä takissa valkeassa kulki,
kaulassa mirri - tai joku naru,
koriste,
mut tuskin hirttoköysi.

Katsoin hänen perään,
ja huoneen oven hän löysi.

Huoneessa ootti potilas ja vahti,
pian alkoi kiihtyä keskustelun tahti.

Potilas herralle raivos,
ja solvauksia kylvi,
jotka olivat aitoja,
ei nimittäin tuntenut hän herraa,
vaan luuli tätä toisex,
siis aivan erilliseksi ojektixi.

Transferensista tästä,
herra nyt suuttui ja perin mustaksi naamataulultaan muuttui,
koki loukatuksi tulleensa kertaa kax,
ei itse hän pystynyt orientoitumaan,
tilanteeseen niin vaikeaan.

He siis nuo kax,
molemmat vaativat,
hyvitystä toisiltaan.

Toinen oli menettänyt itsetunnon,
toinen taas oikeassa olemisen taidon aidon,
niinpä hän kuin nalli,
putosi auktoriteettipalliltaan.

Ei auttanut muu,
avustaja täytti jo aseiden suut,
askeleita viis sit ampukaa,
nää on säännöt näitä noudattakaa,
minä olen laki ja tuomari nyt.

Alkoi kaksintaistelu armoton,
miss potilas ja herra kohtas kuolon kerran.

Molemmat jouti helvettiin,
missä jatkui raivopäiden näiden väittely tää,
kunnes tuli paikalle itse pelsebuubi,
ja pierullaan tukki suut ja huusi,
perkele nyt jo kohta turpaan mättään,
jotain rajaa sentään,
olkoon herra taikka hiisi.