Ei ollut aina hän sellainen,
rivo ja rääväsuu.

Illalla katseli hän tuota täysikuuta,
pitkään ja hartaasti mietti,
asioita joita ei saanut kiskomallakaan irti,
hänen mielestään.

Siks aateltiin,
oli varmaan sailaisuutta monta,
kätekenyt tuo,
mies niin rivo ja rääväsuinen,
syvyyksiin sielun,
niin kauniin ja kultaisen.

Mikälie ollut nyt,
sitä ei ollut ennen,
oli varmaan ollut ritari sellainen oli tunne,
niin hartaasti hän katsoi kauas,
kauniisti siristeli silmiään,
ja kaseli ikään kuin,
tulevaisuuden näkymään,
menneisyydestä hakien,
ajatuksilleen voimaa tukien.

Kultaansa varmaan aatteli,
armastansa,
jonka kanssa kenties,
oli vaellellut maata monta,
kaunista ja arvaamatonta.

Aamulla taas kaikki muuttui,
palasi ikään kuin,
hetkeen tähän,
ja rähjääntyi raivoamaan ja kiroamaan,
elämäänsä kurjaa,
jota ei itse ollut vaatinut.

Illalla taas muisti,
kuinka oli ennen,
katsoi  kauas ja hiljaa,
kyynel valui poskelle hiljaa,