Rakkaus- viha ja kateus
Mä en pysty elämään tilassa, jossa rakkaus on aina kyseenalaistettu ja sitä on vonguttava. Jos rakkautta ei enää ole eihän sille mitään voi – tuskin sitä on ollutkaan.
Tämä rakkaudeton tila pilaa elämäni myös suhteessa lapsiin omaisiin ja muihin ihmisiin – se kaventaa ja kuihduttaa mielen – se tappaa ihmisen, joka kerran sain olla minäkin – niin ainakin luulen
Parempiko on alkaa etsiä muita ratkaisuja.
Rakkaus on ainoastaan sitä, että rakastaa toista ihmisenä ja yksilönä ja se kasvaa sisältäpäin, rakkaus on myös oman itsensä rakastamista ja arvostamista tai arvottomuutensa ymmärtämistä ja oman minän tuntemuksen kautta – silti tietoisesti rakastaa, antaen anteeksi heikkoudet, joita meillä ihmisillä on.
Jatkuva loukkaaminen henkisesti tekee vammaiseksi – jatkuva heitteilläolo syö omanarvontunnon, se pilaa suhteet niihinkin, joista on kuvitellut, että he rakastavat mutta kaikki on ollut vain silmänlumetta – viha ja kateus on ollut päällimmäisenä tunteena ja tunne välinpitämättömyydestä.
Ihminen joka ei kehtaa ottaaa toista sellaisena kuin tämä on ihmisenä – ei itse ole egoltaan kovin suuri ja hänen elämänsä edustaa lähes säälittävää etsimistä – rakkautta, sieltä mistä sitä ei ole.
Persoonaan kohdistuneet loukkaukset ja lokeroiminen on ollut lopullinen kuolinisku – ei ketään voi lokeroida ja panna sääntöjen ja lukkojen taa – elämä pitää elää ja uskaltaa ottaa vastaan sellsisena kuin se on – ihmiset ovat myös erilaisia – erilaisuus on rikkaus – siihen ei kuulu kuitenkaan toisten rajoittaminen, joka syö ja rikkoo sielun – nakertaa sen tyhjäksi , tekee siitä kuin muumion, joka on näköinen muttei elä.
On tarve ja huuto julistautua jälleen kokonaiseksi ihmiseksi – ja kuinka voi rakkaudettomuuden ilmapiirissä olla kokonainen, jos ei voi enää olla yhteydessä siihen alkuperään, josta rakkaus lähti.
Tunnustan itse heikkouteni ja elän siinä – samalla se toivottavasti paradoksaalisuuden lakeja noudattaen toimii vahvuutenani. Toivon myös, että voin säilyttää inhimillisen arvokkuuteni näissä paradoksaalisissa olosuhteissa – seison kahden navan välissä ja elän siinä kunnes kuolen tai päätän kuolla, joka tällä hetkellä tuntuu oikealta vaihtoehdolta – ei tänään vaan sinä hetkenä jolloin koen sen välttämättömäksi ja hetkenä jolloin rakkaus on kokonaann sammunut.
Elän horisontaalisessa suorassa vaakayhteydessä avoimmuuden ja rakkauden kanssa, joka on tehtäväsisällöltään vaativa; maailman ymmärtäminen ja kuitenkin olla oma pieni itsensä – säilyttää itseytensä – ahdas rajoittuneisuus ei sovi tähän ajattelun viitekehykseen. Toisaalta itseyden menetys niin, että luopuisi itsestään olisi luodun inhimillisen itseytensä mnettämistä ja merkitsisi julmaa itsetuhoa.
Mitä sitten yhteiskunta ja siinä olevat toimijat tarjoavat tarjoavat kansalaisille – ihmisille - ei juuri mitään muuta kuin omalta syvältä itsekkyyden pohjalta rakennettuja malleja ja tyhjää koulutusta – tyhjiä puheita – terapiaa, joka on kuollut jo ennen kuin on ehtinyt syntyäkkään – terapiaa sen itsensä elämisen vuoksi – terapiaa osana karusellia – siinä ei ole kysymys auttamisesta vaan toiminnnasta joka pahimmassa tapauksessa riisuu loputkin haaveet ja sammuttaa valot ja toivottaa yönn tervetulleeksi niin ettei katkaisijaa enää löydy.
Pala palalta, askel askeleelta, ajatus, ajatukselta tietoisuus on antanut ymmärtää ettei ihminen saa milloinkaan rauhaa kaipuusta, ihanteen tasolla kaikkeudesta ja täyteydestä – rakkaudesta.
Tässä rakkaudettomassa maailmassa – kuolee sen puutteen alle tai pikemmin siihen ettei sitä enää kykene tunnistamaan eikä hahmottamaan – ainoa pyrkimys on tasapainoon – niin, että pää on hengen vertauskuva ja todellisuuden – keskellä oleva minä toimii maan ja taivaan synteesinä.
Olla pala itseään ja omistaa edes pieni pala omaa rakkautta itseään kohtaan on jo paljon. Että joku toinen rakastaisi on jo liikaa pyydetty.