Miks anomus oli mahdoton,
pyyntö turhamainen,
lohduton.

Kaikkeni mä yritin,
luulin,
että niin pitikin.

En saanut hetken rauhaa,
nyt kannan turhaa kaunaa,
asioista joita vaadit,
syyttävät mua ja mun elämää,
vaik pahaa en tahtonut kellekään.

Olisit vaan antanut olla,
kasvaa rauhassa pienen,
niin en olis tuntenut olevani täysi nolla.

Luulen, että vasta joskus,
tuolla tuonelan teillä,
saat sä lohtus,
ja ymmärryksen saamme,
sen yhdessä jaamme.

Täällä saan pyytää anteeks,
syöstä tulta ja tappuraa,
rauhaa en kuitenkaan saa,
sillä siemen jonka kylvit,
on piilossa ajan menneen,
ei sitä saa tähän hetkeen.

Mut en sua syytä,
niin syvä ja kirkas oli rakkaus,
anteeks voin antaa,
mut taakkani mun pitää kantaa,
maailmassa pienessä,
joka avaruudessa kiittää,
kohti tuntematonta tähtirataa,
kirkasta ja kaunista,
miss on ihmisen hyvä olla,
ei tarvitse kenkään olla pelkkä nolla.