Vaeltaja,
sankari,
poika orpo,
katsoi korven lampeen,
veteen tummaan ja siniseen,
niin syvään ja kirkkaaseen.

Siit ei nähnyt hän kuvaansa,
näki vain pohjattoman lammen syvyydessä,
maljan kultaisen,
mihin kaiverettu oli nimensä.

Vieressä maljan kultaisen oli arrku ja avain kultainen,
hopealla vyötetty oli arkku tuo,
jost sinkos lankoja hopeisia,
neitsyeitten luo,
jotka tanssien karkeloi,
ja,
hänelle kutsuvasti viittelöi.

Hehkui värit kultaa ja hopeaa,
violettia tummanpuhuvaa,
kirkkautta syvää,
kaikk oli niin hyvää.

Pois riisui poika tuo orpo,
sankar elämän,
vaatteensa heitti viereen lammen ihanan.

Ei tarvinnut miettiä kahta kertaa,
hyppäs lampeen poika suloinen,
luo iki-impien.

Siel onnellisna makaa,
arkkussansa kultaisessa nyt tuo poika ihmisen,
ei onnea suonut,
ei taanut elämä maanpäällinen,
vaan lammen kirkkaus,
ikielämän antoi rauhaisan.