Nuorena,
mä muistan nyt,
aamuyöllä varhaisella,
katselin mä fikkarilla,
valoa peiton alle tuikkasin,
silloin meinas päästä multa hikka,
oliko peittoni alle tullut suuri tikka,
palokärki karmea,
vailla mittään järkeä.

Ei, sit huomasin,
palomieshän se olikin,
kuorinut oli juuri viitan ja paljastanut,
kypärän oivan,
mi kuitenkin hämäys oli oiva,
sillä paljas oli tuo pää,
joka kypärää saksalaista nyt muistuttaa.

Ilokseni huomata sain,
et nyt mull on kaveri ikioma,
ja,
kuten kohta älysin hän veivari ja iloveijari,
oli luonteeltaan,
ja,
yhä iloisemmaksi kävi elämäni,
ihanammaksi suorastaan,
siis;
sain nuorta ja vanhaa,
tytärtä ja äitiä,
jotka kaikki ruksasin seinälleni voitoksi,
kuin hävittäjä-ässä konsanaan.

Jo alle vuodessa oli yli satajakuus pudotusta tuimaa,
ruksattuna seinään,
siis aatelin,
ei attila tuo mitään,
vaan minä olin siis,
valloitaaja uus.

Ei ollut reittä johon en olis noussut,
ei suuta jota en olis suudellut,
tulta iski miekkani armain,
ja,
naista kaatui satamäärin kentälle taiston,
mi useimmmiten käytiin,
penkillä puiston.

Vaan vanhana nyt, kun muistelen,
jos, muistan,
sill kuppa on jo syönyt ystävän kalliin,
kalunnut viimeiseen malliin,
ja,
aivot ennen nuo kirkkkat,
on nyt sumusta raskaat,
harhakuvia näkee silmät,
ilkeyksiä huutelee,
sen kuulee korvat ennen niin hyvät.

Paskanakxi huutelee,
ja,
huoripukiksi,
oikein lukiksi,
nauraen ne ilkkuu,
sul päätä särkee eik oo mulkkuu.