Kuun säteet koskettivat selkääni,
katselin elämäni yli,
takana oli sysimusta taivas,
edessä tyhjyys niin tyhjä kuin olla voi.

Aattelin tää on mun viimeinen matka,
täällä,
jossa kaikki on niin väärin,
missä totuus on valhetta ja valhe totuudeksi luetaan.

Ei välitä kukaan toisesta,
kun ei osaa välittää itsestään,
sukupolvesta toiseen,
sama surullinen laulu,
jatkuu,
aina uudestaan ja uudestaan.

Ahneus on se taulu mihin nimet kirjoitetaan,
toisille se tuo kateuden,
synkän ja mustan,
murhamielen ja koston ajatuksen.

Ei ole järkeä tässä maailmassa,
Jumala lie kuollut,
niin täytyy sen olla,
ei kestänyt ikuisuutta hänkään,
kärsimystä tätä,
näet,
kun omaksi kuvakseen meidät loi,
avautuu mahdollisuus uus,
aavistukseen,
millainen oli Jumala ja millainen on elämä ihmisen.

Toivon,
et mä oon väärässä tässä,
ja,
lupauksen täyttää Hän toisessa elämässä,
paratiisissa,
missä tavata saan mä ensimmäisen ihmisen,
ja kaik siltä väliltä jotk,
pois on jo nukkuneet ja nyt tuonelan teitä,
kulkee ja taivaasta kenties haaveksuu.

Sellaisia ovat he,
kuin nyt olemmme me,
ja sellaisiksi tulemme me,
kuin he ovat nyt,
nuo luukasoiksi muuttuneet.